Helsinki on juuri niin vahva, kuin sen heikoin kuntalainen on.

Mielenterveysden häiriöt ovat suurin syy työkyvyttömyyseläkkeisiin ja ne ovat ohittaneet jo pitkään ykkössijaa pitäneet tuki- ja liikuntaelinsairaudet. Vaikka en näekään työntekoa elämän keskeisimpänä ja tärkeimpänä tehtävänä, on työkyky kuitenkin kohtalaisen hyvä mittari sille, miten toimintakykyinen ihminen on. Hyvä elämä koostuu arjesta, missä on mahdollisuuksia toteuttaa itseään, harrastaa, työskennellä, opiskella, yrittää ja kaikkea muutakin.

Olen työssäni nuorten- ja opiskelijoiden terveys- ja asumispolitiikan asiantuntijana oppinut ymmärtämään sotejärjestelmää, terveydenhuoltoa ja yleisestikin terveydenhuoltojärjestelmää aina paikalliselta valtakunnallselle tasolle. Mielenterveyden häiriöt ovat siitä erityisiä, että yleensä niihin tarttuessa alkaa selvitä muitakin elämän eri osa-alueiden haasteita. Harvoin pelkästään hyvinvoinnissa on haasteita, siihen voi liittyä rahahuolia, vaikeuksia edetä opinnoissa, työmotivaation puutetta, unettomuutta ja paljon muuta. Ihminen on kokonaisuus ja mielenterveys yksi sen peruspilareista.

Lyhyt listaus siitä, mitä mielenterveydelle pitäisi Helsingissä tehdä.

1. Mielenterveysambulanssien kokeilu

Pirkanmaalla pilotoitu mielenterveyambulanssi on malli, jossa ympärivuorokautisessa yksikössä on ensihoitoon erikoistunut sairaanhoitaja ja lähihoitaja, jotka päivystävät erityisesti mieleterveyden haasteiden parissa. Kokeilussa havaittiin merkittäviä hyötyjä potilaiden ohjaamisessa suoraan tarpeellisiin palveluihin ilman päivystyksen läpikäymistä.

2. Panostaminen neuropsykiatriseen yksikköön

HUSin hoitojonot neuropsykiatriseen hoitoon voivat olla jopa kaksi vuotta. Kaksi vuotta esimerkiksi ADHD-diagnostiikkaprosessiin pääsyssä on kestämättömän pitkä jonotusaika. Prosessit jotka voivat olla kriittisiä ihmisen elämänlaadun ja toimintakyvyn osalta tulisi hoitaa mahdollisimman nopeasti. Kenenkään ei tulisi odottaa kahta vuotta jotain, joka voi muuttaa elämäntilanteen merkittävästi paremmaksi.

3. Ennaltaehkäisevä toiminta

Kaikki mielenterveyden haasteet eivät tarvitse terapiaa, tai vaativaa hoitoa. Jokaisen osapuolen osalta tärkeintä olisikin ehkäistä mielen hyvinvoinnin haasteita mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Walk-in terapia, lyhytterapiajaksot ja erilaiset vertaisryhmät voivat olla toimivia ja riittäviä vaihtoehtoja, jos ongelmiin puututaan ajoissa.

4. Mielen hyvinvoinnin hoitotakuu

Jokaisella tulee olla mahdollisuus päästä nopeasti vaativaankin mielenterveyden hoitoon tarvittaessa. Viivästymiset hoitoonpääsyssä usein saattavat hankaloittaa tilannetta entisestään ja kaikista vakavimmissa tilanteissa hoidon odottaminen voi olla kohtalokasta.

5. Oikea terapiatakuu

Lasten ja nuorten terapiatakuu tulee toteuttaa koskemaan kaikkia alle 29-vuotiaita Orpon hallituksen keinotekoisen ja tehottoman version sijaan. Nykyisessä mallissa hoitokeinoja on rajattu vastoin lääketieteen ammattilaisten suosituksia ja ikäraja on vedetty nuorisolain vastaisesti alle 23 vuotiaisiin. Terapiatakuu nuorille ja opiskelijoille. Jatkokehittämistoimenpiteenä tulee laajentaa terapiatakuu kaikille ikäluokille.

Korkeakouluvision 2030 ja Rinteen hallitusohjelman tavoitteena on korkeakoulutusasteen nostaminen 50 prosenttiin nuorista aikuisista vuoteen 2030 mennessä. Merkittävä aloituspaikkojen määrän nosto korkeakouluille on työläs ja suuri prosessi, mutta toimenpiteistä opiskelijoiden hyvinvointiin ja jaksamiseen ei ole mainittu.Tämä on ristiriidassa korkeakouluvision 2030 tavoitteen kanssa, missä tutkimus ja innovaatiotoiminta on nostettu sivistyksen, kasvun ja hyvinvoinnin uudistajaksi. Voimmeko uudistaa yhteiskuntaa, jos me opiskelijat emme voi hyvin? Kun korkeakoulut tarvitsevat massiivisia investointeja koulutustavoitteisiinsa pääsemiseksi koulutuksen laadusta karsimatta, tarvitsemme myös mittavia panostuksia mielenterveyteen, hyvinvointiin ja opiskelijoiden ohjaukseen.

Kun tarkastellaan Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimusta (KOTT2016), joka kolmas opiskelija on opintojen aikanaan kärsinyt mielenterveyden häiriöistä, joista yleisimpänä oli masennus. Kokemukseni opiskelijana, järjestöaktiivina ja nyt ylioppilaskuntatoimijana vahvistavat tätä: opiskelijoiden tulisi voida paljon paremmin. Jokaisessa yliopiston ja YTHS:n työryhmässä missä olen työskennellyt, opiskelijoiden jaksaminen on ollut osana keskustelua. Asia siis huolettaa laajalti koko yliopistoyhteisön väkeä. Onkin siis selvää, että mikäli pyrimme kohti kunnianhimoisia korkeakouluvision tavoitteita, on opiskelijaliikkeen pidettävä huoli, että myös 2030-luvun opiskelijat valmistuvat työkykyisinä ja hyvinvoivina. Vision 2030 tavoitteissa on paljon hyvää, mutta tämä visio ei ole kestävä ratkaisu ilman konkreettisia resursseja opiskelijoiden hyvinvointiin.

Suuri osa 2030-luvulla opintonsa aloittavista opiskelijoista on tällä hetkellä peruskoulussa. Me voimme olla vaikuttamassa nykyisten opiskelijoiden hyvinvoinnin lisäksi siihen, miten paljon korkeakouluopiskelijat tarvitsevat mielenterveyden tukitoimia tulevaisuudessa. Tekemällä kestävää hyvinvointipolitiikkaa ja panostamalla korkeakouluopiskelijoiden tukitoimiin, lyhytterapioihin, YTHS:n palveluihin sekä matalan kynnyksen mielenterveyspalveluihin, voimme tehdä tulevaisuuden opiskelijoille luentosalin, jossa kolmasosa kurssikavereista ei paini mielenterveyden haasteiden kanssa.